Reilu pari viikkoa sitten torstaina alkoi meidän toisen vauvan kotiin hakureissu. Vietiin aamulla Mila mummilaan, jonka jälkeen suunnattiin miljoona perhosta vatsassa yliaikaiskontrolliin Gravidaan. Vielä oltiin epävarmoja jäätäisiinkö tälle reissulle vai mitä tapahtuisi. Selvää kuitenkin oli, että tulevan viikonlopun aikana alkaisi tapahtua tavalla tai toisella ja pian meillä olisi vauva.

Ilmoittauduin luukulla ja kätilö otti meidät heti vastaan. Hyvin pian meille selvisi, että sairaalalta ei enää lähdettäisi kotiin ilman vauvaa. Raskausviikkoja oli kasassa tuolloin jo 41+5, eli juurikin ne viikot joilla Mila syntyi. Kontrolli alkoi käyrillä makailulla, ja ne näyttivät oikein hyviltä. Poika viihtyi masussa edelleen hyvin, eikä ollut antanut minkäänlaisia viitteitä siitä, että haluaisi omatoimisesti sieltä syntyä. Tämä sai vain vahvistusta, kun käyrien jälkeen päästiin lääkärin tutkittavaksi ja ultrattavaksi. Alakerrassa ei ollut juurikaan tapahtunut kypsymistä, jonka vuoksi mun toivoma ballonki-käynnistys ei ollut mahdollinen. Parin eri lääkärin mielipiteen jälkeen, mut passitettiin osastolle odottamaan ensimmäistä cytotec-annosta. Tässä vaiheessa mulla oli tosi ristiriitaiset fiilikset, muistatte varmaan kuinka viimeisenä toivoin lääkkeellistä käynnistystä?

Niko lähti vielä tekemään viimeisiä duunejaan pois alta ennen isilomalle jäämistä. Mä pääsin samaan aikaan nauttimaan ensin ihanan sairaalalounaan osastolle ja puolen päivän aikaan oli ekan tabletin aika. Eipä se aiheuttanut erityisiä tuntemuksia, ja päivä meni hitaasti hengaillen ja supistuksia odotellen. Seuraava annos cytotecia oli määrä saada neljältä iltapäivällä, mutta synnytyssalien ruuhkan vuoksi sitä himmailtiin ja siirrettiin myöhemmäksi. Pikkuhiljaa supistukset alkoivat kuitenkin jo omin voimin voimistua, ja kävin ramppaamassa sairaalan porraskäytäviä ennen kuin Niko tuli osastolle viiden jälkeen pitämään mulle seuraa. Kävelin vielä Nikoa vastaan sairaalan pihalle ennen seuraavaa käyrien ottoa ja siitä ne kipeät supistukset sitten alkoivat.

Käynnistäviä lääkkeitä ei enää torstain puolella tarvittu. Supistuksia kelloteltiin jo parin minuutin välein, mutta hitaasti taas tapahtui. Nikon lähtiessä kasin aikaan kotiin, sain panadolia ja buranaa kipuun. Supistuksia tuli edelleen tiuhaan, mutta tarpeeksi voimakkaita ne eivät vielä olleet viemään hommaa eteenpäin. Käyriä otettiin vielä ennen yötä, ja ennen unille ryhtymistä mun oli pakko pyytää vielä kipulääkettä, sillä supistuksien kanssa en olisi kuitenkaan saanut unta silmäystäkään. Kipupiikki reiteen, valot kiinni ja voimia keräämään seuraavaan päivään.

Yö meni katkonaisesti, supistellen ja koiran unta nukkuen. Onneksi aamu tuli kuitenkin pian ja olin saanut levättyä edes pätkittäin. Fiilis oli aamulla ennen lääkäriä kuitenkin tosi surkea ja itkukin siinä ehti tulla. Tuntui että sama homma oli toistumassa, mitä Milan synnytyksessä. Odottamista odottamisen perään, hyödytöntä kipua joka ei kuitenkaan veisi lähemmäs maalia. Ysin aikaan pääsin sitten lääkärin tsekattavaksi ja synnytyssalien ruuhkakin oli yön aikana helpottanut kuulema. Toivoa siis oli, ja lääkärin tsekkauksessa pääsi vuorostaan helpotuksen itku. Yön supistukset eivät olleet turhia, homma oli edennyt niin, että sain soittaa Nikon saapumaan suoraan saliin. Nyt lähdettäisiin vihdoin oikeasti synnyttämään!

Kympiltä olin salissa, ja vartti siitä Niko saapui myös jännittynyt hymy kasvoillaan. Siinä me halattiin toisiamme kolme vuotta sitten tutuksi tulleessa ympäristössä ja me tiedettiin, että tuossa huoneessa meistä tulisi joidenkin tuntien päästä äiti ja isi toistamiseen. Pian kätilö sitten saapui valmistelemaan mua ja laittamaan hommaa käyntiin. Ennen yhtätoista saatiin oxitosiini tippumaan, ja ei aikaakaan kun mä jo hengittelin ja hymisin supistuksia jumppapallon päällä pois. Supistukset voimistuivat älyttömällä vauhdilla, mutta sain niitä vielä hengiteltyä läpi, lämpötyyny auttoi osaltaan ja Nikokin auttoi hieromalla mun alaselkää. Kahdentoista aikaan kipu alkoi olla jo sillä tasolla, että en vaan enää kestänyt. Kätilö kävi laittamassa reiteen kipupiikin, mutta pian oli todettava ettei siitä ollut minkäänlaista helppiä. Pyysin kätilön uudelleen käymään ja tsekkaamaan tilanteen. Tilanne oli edennyt niin, että olin jo 5cm auki! Tässä vaiheessa pyysin epiduraalia, mutta kätilön suosituksesta päädyttiin spinaaliin – vauva syntyisi kuulema varmasti kahden tunnin sisällä kokeneen kätilön mukaan. Anestesialääkärillä kesti saapua jonkin aikaa ja 12:40 sain spinaalin, joka oli jälleen epiduraalin kaltainen taivas maan päällä juuri sillä hetkellä. Kivut lähti, mutta supistukset tuntuivat paineentunteena. Siinä sitten odoteltiin, kuunneltiin musiikkia ja höpöteltiin muttei kauaa. Joskus yhden jälkeen paikat tsekattiin uudelleen ja 7senttiin oli tilanne edennyt. 13:41 katsoin kelloa ja kysyin Nikoa veikkaamaan ajan jolloin vauva syntyy. 14:07 oli veikkaus, jota mä kovin epäilin liian aikaiseksi, samaan aikaan tunsin kuitenkin tarpeen ponnistaa. Soitin kelloa ja pyysin kätilöä tsekkaamaan tilanteen jälleen. Kätilö vaikutti siltä, ettei vielä uskonut, että olisi tapahtunut paljoakaan edistystä, ja oli todella hämmästyneen oloinen sanoessaan, että täysin auki ollaan ja pikkuhiljaa voisi alkaa ponnistella.

”Oikeasti!?!?” – olin itsekin hämmästynyt miten nopsaa sitten viimeiset sentit edettiin, mutta eihän siinä, sitten ponnisteltiin. Spinaali jätti ikävästi tuntoa alas ponnistusvaiheeseen ja seuraavat kymmenen minuuttia oli ehkä elämäni pisimmät. Niko tsemppasi mua jälleen ihan mielettömän hyvin, silitti, kehui ja piti kädestä. Kovinkaan montaa ponnistusta ei tarvittu kun pää oli syntynyt, ja seuraavaksi koko poika klo.13:55. Vähän meni Nikon veikkaus pieleen, mutta ei paljoa. Taianomaisin ensi-itku kuultiin, jonka jälkeen kyynelehdittiin kilpaa. Vauva pyyhittiin, isi pääsi leikkaamaan napanuoran ja hetkessä sain kauneimman pienen pojan rinnalle. Ei sitä tunnetta vaan löydy kuvailemaan tarpeeksi suuria sanoja, jotain niin huikean ihanaa ja onnellista. Se pieni vastasyntynyt ja se ehdoton rakkaus ensisilmäyksellä.

Seuraavat pari tuntia salissa menivät yhdessä hujauksessa. Mua hieman paikkailtiin ja vauva tuhisi vuorotellen meidän sylissä ihailtavana. Poika mitattiin, 3740g ja 50cm täyttä rakkautta. Rinnallakin ehdittiin viettää jo muutama hetki. Saatiin kahvitella rauhassa kolmistaan, pakkailla kamoja ja mä pääsin peseytymään omin jaloin. Pian päästiin jo osastolle ja kaikki voitiin tosi hyvin. Oma olo alkoi tasoittumaan kun sai syötyä ja juotua kunnolla. Päivän kruunasi vielä isosiskon ja pikkuveikan ensitreffit. Niko haki vielä Milan mun vanhempien luota katsomaan vauvaa, ja voitte varmaan arvata ettei kyyneliltä vältytty noiden kahden ensikohtaamista seuratessa. Siskon monen monen viikon odotus oli vihdoin ohi ja viimein meitä oli neljä. Isi, äiti, sisko ja sen veli.

Synnytyksestä jäi tällä toisella kertaa tosi hyvä fiilis, vaikka spontaania synnytystä en vieläkään päässyt kokemaan. Kaikki meni lopulta todella hyvin ja nopeasti kun vauhtiin päästiin. Mulla oli myös koko synnytyksen ajan sellainen olo, että sain itse olla tilanteen päällä. Kätilö oli mahtava ja kuunteli mun toiveita ja toimi niiden mukaan. Niko oli jälleen ihan korvaamaton tuki ja turva. Synnytyksen kestoksi merkittiin 3h45min ja ponnistusvaihe kesti tasan 10minuuttia. Näin positiivisen synnytyskokemuksen jälkeen voisi toistaa homman vaikka samantien uudelleen!

Oma vointi oli heti tosi jees, mitä nyt tottakai paikat kipeänä. Pienellä repeämällä ja muutamalla tikillä kuitenkin selvittiin tällä kertaa. Imetys lähti heti osastolla kivasti sujumaan ja vauvalla oli kaikki hyvin. Suunnitelmissa oli päästä vuorokausi synnytyksestä kotiin ja niin päästiinkin. Lauantaina lääkäri tsekkasi vauvan ja kotona oltiin jo iltapäivällä. Siitä sitten lähti uuden opettelu neljästään. Nyt parin viikon jälkeen, voisi sanoa, että kaikki on mennyt paremmin kuin mitä uskalsi edes toivoa!

Näistä ekoista viikoista tulee oma postauksensa vielä, ja toki jos teillä on ajankohtaisia toiveita mistä haluaisitte kuulla niin kertokaahan kommenttiboxissa! Huomenna meillä alkaa arki lapsien kanssa kolmistaan, sillä Nikon isiloma on tältä erää tässä. Kieltämättä vähän jänskättää miten homma lähtee rullaamaan vauvan ja vauhdikkaan kolmeveen kanssa keskenään ja riittäkkö äidin kädet…

Tästä tuli aikamoinen maratonkertomus, kuka jaksoi lukea loppuun saakka?

Seuraa blogiani, Facebookissa, Bloglovinissa JA Instagramissa + Snapchat: @essipieces.